Katselin televisiouutisista suomalaisen pelistudion Remedyn julkaiseman konsolipelin uutisointia. En tiedä, onko aika kulkenut jo minusta ohi, mutta sen tiedostan, että sodan ja tappamisen juuret ovat meissä jokaisessa olemassa – syvällä aivotoiminnoissamme. Tiedostan myös sen, että asioita voidaan näyttää, nimetä ja selittää monella tavalla. Hyvän ja pahan määritelmä riippuu paljon kulttuurista, yhteiskunnasta ja muista muuttujista, jotka voidaan lisätä keskusteluun ja muotoilla kunkin tarpeen mukaisesti.
Nimittelyistä ja selittelyistä ei seuraa välttämättä se todellisuus, joka on ihmiselle turvallisin, terveellisin ja moraalisesti oikeutetuin. Meidän tulisi kohdata maailma syvemmältä tasolta – ei vain sanojen, viihteen tai tekemisen kautta – sen mitä koemme tässä hetkessä. Näyttää siltä, että elämme jonkinlaisessa ”noidutussa” kehässä, jossa ihminen ei kykene hallitsemaan sitä todellisuutta, missä hän elää. Ihmisen sairaat/raa’at teot ilmentyvät monella tavalla reaalisessa ja fiktiivisessä todellisuudessa. Minusta ei ole lapselle tai nuorelle hyväksi, että hän räiskii tuntikaupalla fiktiivisillä konetuliaseilla ja ampuu kaikkea ”liikkuvaa”. Esim. räiskintäpelit viestittävät paljon sellaista, mitä ei ensisilmäyksellä tule ajatelleeksi.
Olen alkanut tekemään omien valmennettavieni kanssa sopimuksia digipelaamisen lopettamisesta tai vähentämisestä. Tavoitteenamme on tehdä pallon käsittelystä ja liikkumisesta niin houkuttelevaa, että lapsen tai nuoren itsensä kehittäminen jalkapalloilijana saisi aivoissa aikaiseksi niin paljon ”dopamiinikylpyjä”, että futis itsessään loisi mielihyvää – ilman taistelupelin räiskintää.