Jalkapallopelin haasteellisuuden kohtaamisen ongelmista – haittaako ”räiskintäpelien” pelaaminen jalkapalloon keskittymistä?
Suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on keskimääräisesti heikompi keskittymiskyky ja tahtotila pelata jalkapalloa kuin esim. espanjalaisilla tai hollantilaisilla (omat kokemukseni Espanjan vuosilta). Liika digipelaaminen on keskittymiskykyyn ja jalkapallon pelaamisen tahtotilaan olennaisesti vaikuttava tekijä. Minusta on käsittämätöntä, että Suomessa kuulee harjoituksissa ja alkuverryttelyn yhteydessä pelaajien keskustelevan digi- tai videopelaamisesta. Myös pelien loputtua aletaan usein puhumaan tietyn digipelin pelaamisesta eikä käydystä ottelusta.
Jotta valmentautuminen tai jalkapallopelaaminen voisi olla laadukasta ja vaikuttavaa – täytyy olla kuva siitä, mihin valmennuksella pyritään ja millaisessa henkisessä olotilassa valmennettavat osallistuvat harjoituksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen joukkueen tai harjoitusryhmän pelaajaan on keskityttävä harjoituksiin tai peleihin, jo ennen peli- tai harjoitustapahtumaa. Kysymys on aivojen valmiudesta kohdata edessä olevat haasteet – aivojen valmistamisesta kohtaamaan harjoitus- tai pelitilanne optimaalisesti.
Liian usein kohtaa lapsia ja nuoria, jotka ovat räiskintä- tai joidenkin muiden digipelin ”huumassa” harjoitusten tai pelien alkaessa.
On olemassa tietty nuljahduspiste, jonka saavuttamisen jälkeen, valmennettava on siinä tilassa, ettei harjoitusta kannata jatkaa, ei ainakaan ilman interventiota. Oleellista on se, kuinka usein valmennettava on tällaisessa mielentilassa. Minulle tällaisen nuljahduspisteen ylittäminen on hyvin olennainen asia. Se on koko harjoitusyksikön sen hetkisen jatkamisen ja jalkapallopelin kunnioittamisen kynnyskysymys.
Pelin kunnioittamisen ja itsensä kehittämisen arvojen tulee ylittää digipelaamisen hetken huuman tuoman mielihyvän kokemuksen tunteen. Tässä merkityksessä osaavan ja vaativan jalkapallovalmentajan mitta on se, miten hyvin hän osaa tehdä jalkapallosta sellaisen pelin, että se voittaa merkityksellisyydeltään esim. digipelaamisen. Jos valmentajalla ei ole riittävästi voimaa, karrieeria tai tahtoa siirtää jalkapallopelaamisen viehätysvoimaa valmennettaviinsa – ajaudutaan tietynlaiseen jalkapallon pelaamisen ja harjoittelun kohtaamisen vajeeseen. Meillä toimitaan liian usein tällaisessa vajetilassa, joka heijastuu jalkapallokulttuurimme kautta monella tavalla. Tavoitteellisen jalkapalloilijan tai valmentajan pitää siis osata luopua jalkapalloharrastuksensa edistämiseksi hänelle vähemmän tärkeämmistä asioista. Vain tällä tavalla kyetään saavuttamaan jalkapallon pelaamisen suhteen korkeampi ”henkinen tila”.
Useat lapset tai nuoret eivät luovu jalkapallovalmennusta oleellisesti haittaavista/hidastavista ”kotkotuksista/houkutuksista” vapaaehtoisesti, joten valmentajien ja myös vanhempien pitää kyetä rajoittamaan jalkapalloa pelaavien pyrkimyksiä sopivalla tavalla. Tämä johtaa tietynlaiseen eksistentialistiseen painiskeluun – halujen, toiveiden ja tahtojen ristiriitaan, joka voidaan ratkaista ainoastaan siten, että valmennettava joutuu kohtaamaan jalkapallon pelaamisen syvemmältä tasolta, jolloin hän joutuu luopumaan monista jalkapallon pelaamista haittaavista toiveistaan.
Valmentajien ja vanhempein tehtävä on muodostaa sellainen jalkapalloympäristö, että sen levittäytymisen kautta kyetään lapioimaan pois jalkapallossa kehittymisen estekuoppia. Nämä kuopat kyettävä täyttämään virikkeellisillä ja syvällisimmillä pelaamisen todellisuuksilla. Jalkapallon pelaamiseen hurmaantunut/rakastunut haluaa tulla harjoituksiin intohimoisesti, pelin itsensä vuoksi.