Kehotan unohtamaan kaksi jalkapallovalmennuksessamme kummittelevaa slogania
mennessä Neurotanoke | joulu 10, 2021 | NeuroTanoke
- ”Pelaaja tekee itse itsensä”.
- ”Pelaaja oppii pelaamaan jalkapalloa omalla ajallaan – pääasiassa ilman ohjausta”.
Jalkapallossa menestyminen on entistä enemmän kiinni siitä, millaisen valmentajan lapsi tai nuori onnistuu saamaan itselleen ja joukkueelleen. Ratkaisevaa on myös se, millaiseen perheeseen jalkapalloa pelaava lapsi syntyy? Miten paljon vanhemmat ovat valmiita ”satsaamaan” lapsensa jalkapallon pelaamiseen?
Huipulle pyrittäessä on sisäisen motivaationation merkitys suuri, sillä juuri se puskee haluamaan sitä, mitä lapsi kulloinkin tavoittelee. Sielu jalkapallon pelaamiselle löytyy sisäisen motivaation kautta, silloin kun lapsi tuntee oman innostuksensa aitouden, nauttii tekemästään ja huomaa kehittyvänsä jalkapalloilijana. Entä jos kehittymiseen ei annetakaan mahdollisuutta ympäristön taholta? No sitten on kait vaan pärjättävä… Yhä harvemmin asian on kuitenkin näin.
Lapsi on riippuvainen vanhempien tuesta ja kannustamisesta sekä ohjatun valmennuksen määrästä ja laadusta. Thomas Hobbes totesi aikoinaan: ”Jatkuva onnistuminen on sitä, että saa niitä asioita, joita ihminen hetkestä toiseen haluaa. Toisin sanoen – jatkuva menestyminen on sitä, mitä ihmiset katsovat onnellisuudeksi tässä elämässä”. Vuosien varrella olen havainnut, että valmennettavani tulevat sitä onnellisimmiksi, mitä enemmän he oppivat – tietävät jalkapallosta ja taitavat jalkapalloa. Ilman oppimisen mahdollisuutta, lapsi on vain ruoko, liian hauras oppimaan kaiken sen, mitä hänen pitäisi oppia jalkapallosta.
Perinteisen valmennusmallin tai ajattelutavan kompastuskivi on siinä, että lapsen ajatellaan kykenevän omalla ajallaan tapahtuvan harjoittelun kautta tiedostavan ja oppivan kaiken sen, mitä peli ja pelaaminen tai taito-osaaminen vaativat. Meille on syntynyt historiallisen eetoksen kautta sellainen kuva, että yksin harjoitteleminen on pärjäämisen ehto. Kysynkin usein, mikä estää harjoittelemasta jalkapalloa enemmän kollektiivisesti, eikö kysymys ole kuitenkin joukkuelajista? Taitojakin voidaan harjoitella kollektiivisesti. Yksilölajien valmennusfilosofia on edelleen kytketty suomalaisen jalkapallovalmennuksen fundamentaaliseen olemukseen ajattelun tasolla. Suurin muutos, mikä nyt on tapahtunut, on pelaamiseen liittyvä tiedon kasvu. Tietämisen merkitys on kasvanut toisenlaiseksi, mitä se oli 20 vuotta sitten. Valmentaja on tänä päivänä ensisijaisesti tiedon ja osaamisen jakaja. Tämän vuoksi vuoksi pelaajan ja valmentajan suhde perustuu nyt keskenäiseen riippuvuusuhteeseen, jatkuvaan vuorovaikutukseen.
Minulle pelaajalähtöisyys merkitsee innostavaa, tukevaa, osaavaa ja yksilöllistä valmennusta. Ei siis sitä, että lapsi jätetään oman onnensa sepäksi yksin harjoittelemaan.
Valmentaja ei saa olla myöskään liian etäinen, jonkinlainen tunneinvalidi. Jos oppimisen omistajuus on valmennettavalla niin valmentamisen omistajuus on valmentajalla. Tästä seuraa tietynlainen dialogia pelaajan ja valmentajan välille. Mitä syvemmälle tässä dialogissa edetään, sitä riippuvaisemmaksi valmentaja ja valmennettava tulevat toisistaan. Mitä pitemmälle tässä suhteessa päästään, sitä kauemmaksi erkaannutaan löhöfutiksesta. Tällöin oppiminen etenee parhaimmillaan täsmävalmennuksen kautta, jolloin valmennusprosessissa on entistä vähemmän tyhjäkäyntiä.
Kehittymisen suurimmat esteet ovat:
1.Harjoitellaan vääriä asioita (pelin kannalta epäoleellisia asioita ja vanhoilla menetelmillä toteuttavia harjoituksia sekä pelitapoja). - Harjoituksissa ei olla riittävän motivoituneita ja keskittymiskykyisiä.
- Harjoitellaan määrällisesti liian vähän.
- Harjoittelun ja pelaamisen intensiteetti on liian alhaalla.
Liian usein suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on selkeitä valmennuksellisia vajeita, jotka johtuvat siitä, ettei tiettyjä keskeisiä asioita ole harjoiteltua ajallaan. Useimmiten kysymys on tietämättömyydestä.
