VOITTAMINEN, VOITTAMINEN
Kävin katsomassa kummipoikani peliä Käpylässä, Helsingissä. Paikalla pikkumiehiä juoksemassa pallon perässä ja innokaita vanhempia kentän laidalla. Yksi asia loisti poissaolollaan ja innosti minua ajattelemaan (yhdessä Erkko Meren hienon ajattelun jalkapalloblogissa https://jalkapalloblogi.com/2020/05/05/avoin-kirje-mikko-salasuolle/ ja Tuomas Iisalon kirjoituksen Elmo-lehdessä https://elmomedia.fi/tuomas-iisalon-mukaan-konfliktit-kuuluvat-invaasiopeleihin-kiusaaminen-on-kilpailu-urheilun-ydinta/ ).
Kentän laidalla vanhemmat kannustivat lapsiaan hyvien tapojen mukaisesti. Ainut asia mikä loisti poissaolollaan oli voittamiseen liittyvä kulttuuri. Siitä seuraavaksi.
Jalkapallon luonteeseen kuuluu maalien laskeminen, voitot ja häviöt. Sama koskee muitakin pallopelejä. Se on urheilun keskiössä myös lasten kokoontuessa pihapelien ympärille. Tämä on fakta myös suomalaisessa urheilussa halusimme tai emme. Urheilulaji jalkapallo on yksittäistä ihmistä tai kansakuntaa suurempi asia. Ihmisten keskinäinen sopimus on lajin alkuajoista asti ollut, että kentän rajojen sisäpuolella kilpaillaan siitä kumpi joukkue tekee enemmän maaleja. Lajin eetokseen kuuluu voiton tavoittelu. Katsokaa miten muissa maissa otteluita pelataan. Jalkapallossa kilpaillaan maaleista, voitoista ja onnistumisista.
Urheilun kautta kasvatamme ihmisiä ihmisyyteen välillä raadollisellakin tavoilla. Kyyneleet kuuluvat urheiluun. Voitot ja tappiot kuuluvat urheiluun. Jos opetamme lapsille heti alusta asti, että maaleilla ja voitoilla ei ole merkistystä, niin siloitamme heidän inhimillisestä kokemuksesta kulmia pois. Voitoilla ja maaleilla on urheilun eetoksessa väliä. Voitontahto ja tappion pelko saa meidät pinnistelemään ja kurottamaan itseämme, kenties jopa kasvamaan.
Kalkkiviivojen sisäpuolella olemme eri maailmassa kuin niiden ulkopuolella. Se on ihmisten välinen sopimus ja toistaiseksi elämme sen sopimuksen mukaan. Voi olla, että toteamme 50 vuoden päästä, että kilpaileminen ei kuulu ihmisen elämään ja sitten lopetamme kilpailun kentillä. Siihen asti kuitenkin kilpailemme ja sama vielä parkkivertauksella: osallistumalla jalkapallopeliin hyväksymme sen säännöt. Se joukkue, joka useammin toimittaa pelivälineen vastustajan maaliin voittaa. Simple as that.
Aikuisten urheilussa kalkkiviivat jatkuvat suurten stadionien piippuhyllyille asti ja peli on kollektiivinen, kentän rajat ylittävä kokemus. Voiton ja tappion eetos koskettaa paikallaolijoita. Tähän eetokseen kuuluu omasta positiostaan pelin tulokseen vaikuttaminen käytettävissä olevin keinoin. Tässä kohtaa on oltava tarkkana. Pallopelien eetokseen ei kuulu vastustajan vahingoittaminen. Se kuului aiemmin, mutta vähemmässä määrin enää. Jalkapallonkin alkutaival oli täynnä veren tahrimaa taistelua. Nykyään puhumme vastustajan kunnioituksesta ja sen puute johtaa siitä kiinni jäädessään rangaistuksiin. Henkiseen puoleen saa vaikuttaa. Yksi jalkapallon lähihistorian kuuluisimmasta provokaatioista kuuluu -”en halua paitaasi, haluan siskosi.” Loppu onkin MM-historiaa. Se mihin vedämme rajan vahingollisen ja sopivan käytöksen välillä on yhteisestä sopimuksesta ja yhteiskunnan perusarvoista kiinni. Aiemmin oli ihan sallittua ja ”normaalia” huutaa N-sanoja tummaihoisille pelaajille ja tummaihoisten pelaajien piti tämä kestää. Nykyään ymmärrämme enemmän ja olemme sopineet, että rasistiset ja vahingoittavat huudot eivät kuulu urheiluun, eikä muihin elon osa-alueille. Rasistinen huutelu on onneksi muuttunut rangaistavaksi ja tuomittavaksi toiminnaksi.
Lapsiurheilussa on asiat vähän toisin. Meidän pitää YHDESSÄ vetää pelin rajaa lähemmäs kalkkiviivoja johtuen lasten aivojen kehittymättömyydestä henkistä manipulaation käsittelyyn. Valmentajat ja vanhemmat ei saa vaikuttaa vastustajan pelaajiin henkisellä puolella muuten kuin omaa joukkuetta hurjasti kannustamalla. Tähän suuntaan olemmekin menossa, jos olen tulkinnut oikein kentän laidan tapahtumia. Kaikki eivät vielä tätä asiaa ymmärrä. Urheilevan yhteisön on autettava ymmärtämättömiä samalla tavoin kuin autamme niitä onnettomia n-sanaa viljeleviä kannattajia ymmärtämään toimintansa sopimattomuuden.
Mutta. Nyt.Tarkkana.
Kalkkiviivojen sisäpuolella kilpailu on sallittua. Sen pitää olla sallittua, koska yhteinen sopimus sanoo niin. Emme ole muusta jalkapallomaailmasta irrallinen saareke, jossa tukahdutamme kilpailun ja demonisoimme voittamisen kulttuurin. Tappiot, voitot, epäonnistumiset ja onnistumiset eivät vahingoita lastemme psyykettä, jos ympärillä olevat aikuiset ei näitä kokemuksia vahvista. Ympärilä olevien aikuisten on ohjattava lasta käsittelemään urheilussa esiinnousseet tunteet turvallisessa ympäristössä. Jos juniorijalkapallossa haluamme korostaa lapsille, että voitolla ei ole väliä, niin se on sama kuin palkitsisimme lapsemme juoksukisan viimeisestä sijasta. Lapsikin tajuaa tilanteen absurdin luonteen ja luo vihaisen katseen aikuiseen, joka juhlii lapsensa 99. sijaa 99 osallistujan juoksukisassa. Tappiot ovat paras hetki opettaa lapselle jotain lajin luonteesta ja elämästä yleensä. Sinä olet eri asia kuin urheilukisan sijoitus. SInun ihmisarvo ei ole sama kuin tulos kilpailussa. Ei ole häpeäksi tai vältettävä asia kilvoitella ja epäonnistua. Pitäisikö meidän kieltää kaikilta alle 25-vuotiailta yksilölajit, sillä perusteella, että niissä tulee suurelle osalle osallistujista paha mieli? Vai miten? (Aivojen etuotsalohko kehittyy nykytietämyksen mukaan tähän ikään asti)
Valmentajat. Ymmärtäkää jalkapallon luonne. Lopettakaa turnauskaavioiden ruukkaaminen omalle joukkueelle suosiolliseksi kotiturnauksessanne (myös siellä Etelä-Suomessa 🙂 Sinä et saa potkuja tappiollisen kotiturnauksen takia, vaan sen takia, että et ole osannut kehittää pelaajia. Kentien olet lähestynyt rakasta lajiamme liikaa voitontavoittelu edellä ja unohtanut, että sinun tehtävä on kehittää JOKAISTA PELAAJAA pärjäämään omin avuin kalkkiviivojen sisäpuolella ja kasvamaan kohti potentiaaliaan. Lapsia on opetettava ymmärtämään voitontavoittelun tarkoitus osana lajia, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.
Lapsivaiheen urheilussa invaasio, voittaminen, häviäminen, hämääminen, onnistuminen ja epäonnistuminen ovat kaikki kauniita sanoja urheilun sydänjuurelta. Niitä ei saa repiä pois, vaan niitä on jalostettava urheiluharrastuksessamme. On kasvettava hyväksymään ne osana lajiamme. Haluamme pois lyhyen vaivan nautintojen polulta kohti pinnistelevää kasvun kulttuuria, jossa meille jää pillin vihellyksen jälkeen käteen vain se minkä me ansaitsemme sillä hetkellä.
Teitä tervehtien,
Toni Tammi
KuPS 2012