Meillä ihmisillä on tapana antaa itsestämme tai toimistamme parempi kuva mitä olemme. Tämä tulee esille myös valmentajien ja vanhempien sanomisissa. Kun kaksi joukkuetta on pelannut vastakkain, on usein joukkueiden valmentajilla ja vanhemmilla hyvin erilaiset käsitykset oman joukkueen tai vastustajan pelaamisesta. Voitto nähdään ansaituksi ja tappio koitaan epäoikeudenmukaiseksi. Tappiollisen ottelun jälkeen sanotaan, kuinka pallonhallinta oli ”täysin meillä”. Usein viitataan vastustajan pelityyliin – ikään kuin se olisi syy oman joukkueen tappioon. ”Ne pelasivat pelkästään bussia eivätkä edes yrittäneet pelata pallonhallinnan kautta. Tappioiden varalta on kehitetty yksi tai useampi iskulause, jonka kautta toppuutellaan tappion merkitystä ja arvostellaan vastustajan pelaamista.
Elämme sellaisessa junnufutismaailmassa, jossa lukuisat tahot pyrkivät vaikuttamaan lasten ja vanhempien mielipiteisiin – siihen – millaisessa joukkueessa heidän pitäisi pelata. Nopein tie menestyä valmentajana on kerätä hyvät pelaajat omaan joukkueeseensa. Erityisen arvostettuja lapsipelaajia ovat ”maalitykit”, sillä he vaikuttavat otteluiden lopputuloksiin lyhyellä tähtäimellä – konkreettisella tavalla.
Värväämisessä” on ensiarvoista tiedostaa, mikä toimii ja mikä ei.
Minua kiinnostaisi tietää, miksi lasten pelaamisesta täytyy lähestyä niin paljon voittamisen kautta? Jo lasten tasolla kasataan ”voittavat pelaajat” yhteen, riippumatta siitä, missä he asuvat, ketkä ovat heidän luontaisia kavereitaan tai missä seurassa he ovat aloittaneet pelaamaan. Voidaanko lasten valmentamista toteuttaa nykyistä enemmän pelaajien kehittämisen pedagogiasta käsin? Minkäänlaisiin lähtökohtiin tällöin tulisi kiinnittää huomiota? Pidätkö mahdollisena, että lapset pelaisivat lapsuusvaiheen omissa kasvattajaseuroissaan? Onko tällainen ajattelutapa mahdollista? Saavutettaisiinko tällaisen ajattelutavan kautta nykykäytäntöä parempia pelaajia?
